Burkina Faso
Burkina Faso

The Bwaba people are spread out over Burkina Faso and Mali in a zone that stretches from Sofara in the north and San in the west to Houndé in the south and Dédougou in the east. They constitute a minority group of approximately three hundred thousand people, or eight per cent of the total burkinabé population. Their language is known as Bwamu and possesses eight different dialects. They are surrounded by peoples whose culture is based around either their villege, or their clan. The fertile banks of the Mouboun river are also the destination for a large number of immigrants from the Mossi people, an ethnic group with a feudal culture that is the largest in Burgina Faso. Cultural differences correspond to the places where the different groups live in relation to the Mouhoun river. The Bwaba Kurusye, the Kyohsye and the Bweesye, all located under a loop af the Mouhoun, differ from the Bwaba who live on the ”other side of the river”, the Moukyohosye who have influenced by the Dioula culture. The name of the town Dédougou means ”I am proud and happy”. The people of Dédougou owe their plentiful harvests as much their enthusiasm for work and ther strength as to the quality af their lands.

The musicians are called kakàra in Bwamu. They themselves use the term kambaro yarowa, the people of the kambaro, taking their name from the thorn tree that grows in the courtyard of every kakàra family. They form a reparate caste and only marry amongst themselves. They are the guardians and preserver of their oral traditions and the musicians for every social occasion; beyond this they are weavers. They fulfil the important position of mediator in conflicts between couples, families, or the whole group, and also serve as intermediaries when engagements and marriages are being arranged. The education of young kakàra is very strict; they are trained to play all the various instruments from childhood and must learn the different rhythms and melodies without any margin for error. The most typical instrument is the xylophone known as tyoni. Another xylophone called balan is also used by Bwaba musicians. The drums come in several shapes and sizes. The smallest is the dumazo or dondonzo, an armpit drum made from the trunk of the kapok tree in shape of an hourglass; its two goatskin membranes are held in place by a network of doeskin cords. The skin tension can be changed by the pressure of the arm on the binding, allowing the player to modulate the instrument’s sound and to make the instrument ”talk” when struck by a beater with a curved head. This drum passes on orders and messages. The two other drums are also carried on the shoulder; they are cylindrical in form with two skins stretched tight and played with two beaters. The larger is called kinki and the smaller kinkizo. There are also transverse flutes approximately forty centimeters long with two or three holes; they are related to those used by the Peul, although the Kiensé musicians do not use them. The playing of these instruments is reserved for the kakàra alone.

Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään.

Kuukausien ajan olimme suunnitellet, soittaneet puheluja, lähettäneet kirjeitä ja sähköpostiviestejä. Nyt, lopultakin, jouluaaton aamuna 2001 lämpömittarin osoittaessa ulkona -20oC saatoimme aloit-taa matkamme kohti lämpimämpiä leveysasteita. Ensimmäinen tavoitteemme oli Pariisi, jossa ta-pahtuisi koneen vaihto. Oikeaa jännitystä ei syntynyt ennen kuin löysimme lähtöporttimme Pariisissa ja näimme kilven "OUAGADOUGOU 11.00" (Burkina Fason pääkaupunki). Nyt seikkailu oli alkanut toden teolla!

burkina

Meillä on ollut kolme kummilasta Länsi-Afrikassa jo usean vuoden ajan. He asuvat Togossa, Beninissä ja Burkina Fasossa. Jo ensimmäisen kummilapsen hankkimisesta alkaen olimme puhuneet, että joskus menemme käymään siellä. Emme ehkä aivan tosissamme uskoneet, että siitä tulisi totta, kaikki tuntui liian monimutkaiselta. Nyt se kuitenkin oli toteutumassa. Kummilapsen olimme hankkineet tanskalaisen organisaation, BARNfonden'in kautta; heillä on konttori myös Malmössä. Olimme olleet kontaktissa kyseisissä maissa oleviin konttoreihin, ja kaikilta tahoilta meidät oli toivotettu tervetulleiksi. Oppaat ja tulkit järjestettäisiin, ja pääsisimme BARNfonden'in autoissa ta-paamaan lapsia, jotka asuvat kaukana savanneilla.

Kun saavuimme Ouagadougouun, puhalsi lämmin tuuli, noin +35 C. Se tuntui aivan ihanalta, varsinkin minusta, jonka on vaikea kestää Pohjolan talvea. Suureksi iloksemme ja hämmästykseksemme BARNfonden oli lähettänyt autonkuljettajansa ottamaan meidät vastaan ja kuljettamaan hotelliin. Tämä jouluaatosta huolimatta! Tunsimme, että meitä oli todella odotettu ja olimme tervetulleita. Monta kantajaa riensi paikalle ja melkein kiskoi matkalaukkumme käsiinsä. Tulin heti ajatelleeksi, että tämä oli heidän mahdollisuutensa hankkia elanto, auttamalla turisteja ja odottamalla saavansa siitä muutaman lantin.

Kuljettaja ei osannut englantia emmekä me ranskaa. Hotelliin ajaessaan hän soitti jollekin ja ojensi kännykkänsä minulle. Sain puhua sen BARNfonden'in naisen kanssa, johon olin ollut kontaktissa matkavalmistelujen aikana. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tiedusteli, miten matka oli sujunut. Hän kertoi myös, että konttorin väki halusi tavata meidät kaikki ja pyysi soittamaan ensimmäisenä joulun jälkeisenä arkipäivänä. Saimme melkein shokin, sillä emme olleet odottaneet tällaista vastaanottoa. Taas tein vertailuja ja mietin, otammeko me vieraamme vastaan tällaisella tavalla.

Hotelli oli muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, kuin keidas kuivuuden keskellä. Lähes koko ajan kasteltiin ja kasteltiin, ja tulosta syntyi, sillä alueella oli runsaasti kauniita kukkia ja viherkasveja. Heti ulkopuolella oli vain hiekkaa, punaista hiekkaa ja kuivuutta. Oli täysin ilmeistä, että veden puute on yksi Afrikan suurimmista ongelmista. Olimme varanneet bungalowin neljälle hengelle ja laiskottelimme hotellin uima-altaalla pari päivää nauttien auringosta ja lämmöstä. Turisteja ei näyttänyt olevan, ei ainakaan Euroopasta, joten herätimme jonkin verran huomiota. Ihmiset, erityisesti lapset, katselivat meitä uteliaina, hymyilivät ja tervehtivät. "Ystävällisyys" näytti olevan väestön kunniakäsite, siitä ei ole epäilystäkään.

Hotellin ulkopuolella olevaa tietä reunustivat kaikenlaiset myyntikojut. Kauppa näytti käyvän vilkkaana aamusta iltaan. Suurin piirtein kaikkea näytti olevan kaupan. Se mikä meitä kauhistutti oli liikenne tiellä. Autoja, mopoja ja polkupyöriä yhtenä mylläkkänä - siltä se näytti silmissämme. Liikennesääntöjä ehkä oli, mutta niistä ei paljon näytetty välittävän, vain soitettiin torvea ja toivottiin päästävän eteenpäin. Monta kertaa se näytti vaaralliselta, sillä tienreunoilla oli niin paljon lapsia He näyttivät viettävän päiväänsä myyntikojujen seassa. Minulle on käsittämätöntä, kuinka he selviävät elämisestä ja kasvamisesta tässä ympäristössä. Mutta onko heillä vaihtoehtoa?

Tuli arkipäivä, mutta emme ehtineet vielä ottaa yhteyttä BARNfonden'iin, ennen kuin he jo soittivat meille. Autonkuljettaja tuli sovittuna aikana ja vei meidät kaupungissa olevaan konttoriin. Tapasimme kaikki siellä työskentelevät ja keskustelimme oppaan kanssa, joka veisi meidät seuraavana päivänä kummilapsemme luo. Hän kertoi meille BARNfonden'in toiminnasta ja organisaatiosta maassa. Kaikki paperit tuntuivat olevan hyvässä järjestyksessä niin lasten seurantapäiväkirjojen kuin taloudenkin osalta.

burkina

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle tapaamaan kummilastamme Yacoubaa, 12-vuotiasta poikaa, joka asuu savannilla noin 160 kilometrin päässä Ouagadougousta. Opas kertoi, miten toimitaan kylissä perheiden parissa, miten pyritään pitämään huolta, että myös kummilasten sisarukset pääsevät kouluun. Esimerkiksi yksi Yacouban nuoremmista veljistä oli juuri aloittanut ensimmäisen kouluvuotensa. Emme tiedä, saavatko muut sisarukset tehdä sen; hänen 14-vuotiaalla siskollaan ei ollut sitä mahdollisuutta. Minkälainen tulevaisuus on tytöllä, joka asuu yhdessä maailman köyhimmistä maista ja joka koskaan ei pääse kouluun? Mitä hän voi tehdä elääkseen? Saako hän viettää jotenkin hyväksyttävää elämää? Päässäni pyöri monia kysymyksiä, mutta vastauksia ei ollut.

BARNfonden työskentelee rakentamalla "keskuksia" maaseudulle. On yksi hallintorakennus, ja valitaan keskuksen päällikkö. Palkataan paikallinen sosiaalityöntekijä, joka valitsee köyhimmistä perheistä ne lapset, jotka ajan myötä saavat kummivanhemmat siinä tahdissa kuin kiinnostuneita ilmaantuu täällä maailman vauraassa osassa. Vanhempien tulee myös suostua siihen, että kummi-lapsi ja mahdollisesti joku hänen sisaruksistaan saa mennä kouluun. Lisäksi on aina pyrittävä tekemään jotain työtä, esimerkiksi viljelemään vihanneksia mahdollisuuksien mukaan tai kasvattamaan eläimiä. Jokaiselle keskukselle kuuluu noin 600 lasta (!) ja heidän sisaruksiaan. Matkalla Yacouban luo pysähdyimme eräässä toisessa keskuksessa, jossa saimme nähdä ja kuulla, miten siellä työsken-neltiin. Kaikki tuntuivat kovasti ilahtuvan saadessaan kummivanhempia käymään, välistä se tuntui melkein kiusalliselta. Meille tämä matka oli jotain valtavan suurta. Olimme iloisia, että olimme saaneet tulla, nähdä ja kokea niin paljon. Tämän myös kerroimme heille.

Niin tulimme perille keskukseen, johon Yacouba kuuluu. Keskuksen päällikkö seuraisi tulkkina mukana perheen luo. Ranska on maan virallinen kieli, mutta maaseudulla sitä puhuvat vain ne, jotka ovat käyneet koulua, siis ei kovin monet. Kylissä puhutaan useita eri kieliä, joita ei edes oppaamme tuntenut. Lähdimme tiettömälle savannille. Ihmettelin, että kuljettajamme tiesi, miten ja minne hänen tuli ajaa. Hän näytti kuitenkin sen tietävän, ja pian tuli näkyviin pieni kylä, jossa oli savimajoja vieri vieressä. Ennen kuin edes olimme tulleet ulos autosta, näimme Yacouban ja perheen muut lapset.

burkina

Hän oli tietenkin yhtä jännittynyt kuin mekin, mutta tiesimme oppaan kertoman perusteella, että hän oli odottanut käyntiämme. Jollain tavalla tunsin sääliä häntä kohtaan, sillä hänen ja meidän ympärillämme nousi aikamoinen kohu. Suuret joukot lähiseudun lapsia kokoontui katsomaan meitä, ja myös monia aikuisia tuli; heistä monet halusivat sanoa meille käsipäivää. Ei ollut ihme, että näin tapahtui, sillä näillä seuduilla nähdään harvoin autoja ja vielä harvemmin valkoisen rodun edustajia. Kaikki asettuivat ilomielin kuvattaviksi, ja meistä se oli kovin mukavaa. Yacouban ja meidän välillämme ei syntynyt kovin paljon keskustelua, koska olimme pakotetut puhumaan kahden tulkin välityksellä. Yacouballa oli oma pieni maja, ja saimme mennä sinne sisälle. Hän rullasi leveäksi maton ja kertoi, että se on hänen makuusijansa. Vuoteesta ja patjasta ei ollut puhettakaan. Olimme tuoneet mukanamme väriliituja, paperia, kyniä ja hieman vaatteita sekä kolme ranskankielistä lastenkirjaa, jotka olin onnistunut hankkimaan. Hän sai myös jalkapallon, jonka sai itse pumputa täyteen. Kysyimme vanhemmilta, toivoivatko he itselleen jotain erityistä, sillä olisimme mielellämme antaneet heille jotain. Vastaukseksi saimme, että heille olisi tärkeintä asunnon eli pienten majojen parantaminen.

burkina

Lähdimme vähitellen Yacouban, hänen perheensä ja muiden kyläläisten luota. Opas vei meidät joen rantaan, jossa viljeltiin vihanneksia ja perunoita. Meille kerrottiin, että sitä mukaa kun joki kapenee kuivana kautena, viljellään yhä kauempana joen rannalla, t.s. mennään veden perässä, jotta voitaisin hyödyntää maassa oleva kosteus. Kävimme heidän luonaan joulukuun lopussa, eikä joen leveys silloin ollut montakaan metriä. Sadekausi alkaisi maalis-huhtikuussa, ja ihmettelin, miten he selviytyvät siihen saakka. Kuitenkaan ei ollut kyseessä kuivin näkemämme paikka.

burkina

Käynnin jälkeen olimme varsin hämmentyneitä, ja päässämme pyöri monia kysymyksiä ja ihmettelyjä. Tulisi viemään melko pitkän ajan, ennen kuin sulattaisimme kaiken näkemämme ja kokemamme. Yksi ihmettelyni aihe on yhä edelleen, miten ihmiset jaksavat ponnistella eteenpäin siinä köyhyydessä ja olla kaikesta huolimatta niin iloisia ja ystävällisiä myös vieraita kohtaan. Koko matkamme aikana kohtasimme pelkästään lämpöä ja ystävällisyyttä, muuallakin kuin Burkinassa.

Riitta Brunzell

Matka jatkuu Loméen Togon pääkaupunkiin. Lue lisää »

Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään.

 

Matka alkoi Burkina Fasosta, voit palata tästä » ja jatkui Togoon voit palata tästä »

Benin

Olimme varanneet huoneet meren rannalta Cotonousta, jonne saavuimme myöhään torstai-iltapäivällä. Seuraavana päivänä meidät noudettaisiin BARNfonden'in konttoriin, sillä täälläkin kaikki halusivat tavata meidät. Kuljettaja tuli sovittuna aikana, ja saimme kokea todella afrikkalaista liikennettä. Autoja, mopoja ja polkupyöriä yhtenä sekamelskana. Liikennesäännöistä ei tunnuttu juuri välittävän, ainakaan useimmat eivät niistä välittäneet. Olin iloinen siitä, että kuljettajamme Ménard ajoi tavalla, johon me olimme tottuneet, mutta välillä tuntui kyllä inhottavalta, kun kaikki tulivat yhtä aikaa joka suunnasta…. Pääsimme perille kuten oli aiottu, ja tapasimme kaikki kontto-rilla. Konttorin päällikkö oli juuri silloin kokouksessa, mutta hän oli jättänyt terveiset, että hän tulee hotelliin tapaamaan meitä illalla. Tapaamisen jälkeen Ménard ajoi meidät pankkiin, sillä tarvitsimme käteistä. Hän ei jättänyt meitä sinne, kuten luulimme, vaan kysyi, mitä halusimme tehdä, minne halusimme ajaa. Olimme suunnitelleet ostavamme vähän vaatteita ja matkamuistoja, joten hän suositteli meille hieman pienempää markkinapaikka ja vei meidät sinne. Se oli hyvä valinta hienoja esineitä ja vaatteita eikä isompaa tungosta. Ménard kulki mukanamme koko ajan taustalla. Kun osoitimme kiinnostusta johonkin esineeseen, hän astui esiin ja neuvotteli hinnasta meille täysin käsittämättömällä kielellä. Kun ihmettelin, miten hänellä on aikaa kulkea kanssamme, hän sanoi, että me olemme juuri nyt ensi sijalla. Se oli tietysti mukavaa kuulla. Vähitellen hän kuljetti meidät takaisin hotelliin, mutta tapasimme hänet uudelleen, kun hän tuli illalla konttorin päällikön Andrén kanssa. Istuimme pari tuntia rupattelemassa heidän kanssaan hotellin ravintolassa, ja meillä oli mukavaa.

ranta_benin

Sen jälkeen tuli pari laiskaa päivää meren äärellä. Aurinkoa ja uimista enemmän kuin vielä koskaan ennen! Olimme taas likimain ainoat turistit, mutta siihenhän olimme jo tottuneet. Juttelimme hiukan hotellissa työskentelevien ihmisten kanssa, m.m. hierojan, jonka kanssa minulla on nyt sähköpostiyhteys. Hän on kertonut kovasta elämästään ja siitä, miten vaikea on ansaita rahaa elämiseen. Näin jälkeenpäin kadun, että en myöntynyt hänen tarjoukseensa hieroa minua olisinhan siten voinut auttaa häntä hiukan!

me_benin

Sunnuntaina aamupäivällä André tuli yksin ja halusi näyttää meille Cotonoun ympäristöä. Oli yhtä ja toista nähtävää, vaikka André itse oli sitä mieltä, että ei hänellä ollut meille mitään näytettävää. Hän vei meidät m.m. palmurannalle, joka näytti olevan pituudeltaan useita kymmeniä kilometrejä, ja luultavasti olikin.

Seuraavana aamuna oli aika pakata kaikki tavarat ja aloittaa pitkä matka pohjoiseen. Tyttömme Beninissä, Rafiatou, asuu 350 kilometrin päässä Cotonousta. Ajoimme Ménardin ja erään BARNfonden'in naisen kanssa (nimi ei ole tallessa). Puhuttiin paljon organisaation työstä, ja poikettiin moneen keskukseen matkan varrella. Kaikkialla meidät otettiin ilomielin vastaan, ja kaikki oli erittäin kiinnostavaa. Näimme kaksi "harjoituskeskusta", joissa opetettiin nuoria tyttöjä ompelemaan ja kutomaan. Heille opetettiin myös hiukan ranskaa, ja he voivat opetella hieman lukemista ja kirjoit-tamista, mutta varsinaisesta koulunkäynnistä ei ollut kysymys. Nämä tytöt olivat niiden lasten sisaruksia, joilla on kummivanhemmat. Ellei BARNfonden olisi ottanut huolehtiakseen heistä, heillä ei olisi ollut mahdollisuutta oppia esimerkiksi lukemaan.

Tie oli osittain kovin huono, ja tietöiden kohdalla liikenne oli ohjattu pienemmälle soratielle. Mat-kaan kului aikaa, mutta se sujui kaikin puolin hyvin. Ajoimme Rafiatoun keskuksen ohi yöpymis-paikkaan, joka oli noin 100 km kauempana. Siellä asuimme bungalowissa, istuimme ja söimme illalla ja juttelimme oppaittemme kanssa. He kertoivat tietysti olosuhteista maassa, malariasta joka vaivaa heitä. En koskaan unohda ilmettä oppaan silmissä, kun hän sanoi: "Olkaa onnellisia, että teillä ei ole malariaa". Olemmeko - sinä ja minä?

Seuraavana päivänä meidän piti siis tavata Rafiatou, ja ajoimme ensin takaisin hänen keskukseensa. Siellä saimme tietoja työstä, ja meille näytettiin, mitä oli rakennettu. Heillä oli kirjasto samoin kuin monessa muussa keskuksessa, mutta täälläkin hyllyt olivat kovin tyhjiä. Ajattelin omia kirjastojamme ja sitä kirjamäärää, jota lapsemme voivat lukea sekä niitä kolmea kirjaa, jotka minulla oli mukana Rafiatouta varten. Sain tosiaan paljon ajattelemisen aihetta. Rafiatoun luona ei ollut koolla pelkästään suku, vaan koko kylä. Enemmän lapsia kuin Burkinassa Yacouban luona. Kaikki tungeksivat ja kiipesivät korkealle vain nähdäkseen meidät. Rafiatou asuu isänsä, setänsä, isoäitinsä ja yhden serkkunsa kanssa erittäin yksinkertaisessa rakennuksessa. Kun saimme hänet kummilapseksi noin 6 vuotta sitten, hänellä ei ollut lainkaan vuodetta. Nyt hän on BARNfonden'in kautta saanut oikean sängyn, mutta hän jakaa sen isoäitinsä kanssa. Se oli joka tapauksessa parempaa kuin pal-jaalla lattialla nukkuminen.

Kun olimme olleet hetken perheen luona, ajoimme Rafiatoun koululle, joka oli muutaman sadan metrin päässä. Rafiatou ja hänen serkkunsa pääsivät mukanamme autossa, ja se oli varmasti heille suuri tapaus. Kaikki lapset tulivat juosten perässä ja muodostivat renkaan koulun ympärille, kun olimme sisällä. Sinä päivänä ei pidetty oppitunteja, mutta tapasimme erään opettajan ja koulun joh-tajan, jotka kertoivat koulun toiminnasta. Paperin ja kynien puute oli ilmeinen.

Rafiatou oli varsin jännittynyt, mikä ei ollut lainkaan ihmeellistä, mutta hänen serkkunsa Siliatou otti kaiken huvina ja vaikutti täysin rentoutuneelta. Myös hän saa käydä koulua sen takia, että Rafiatoulla on kummi. Sielläkään ei niin kovin paljon puhuttu, kielivaikeuksista johtuen, mutta oli täysin selvää, että käyntiämme pidettiin arvossa. Välillä ihmettelen, ymmärsivätkö siellä olevat ihmiset, miten suuri asia meille oli, että saimme käydä heidän luonaan. Yritimme kertoa sen heille, mutta en ole varma, että tulkkien kautta saimme perille viestimme siitä, miten suuri tapaus tämä oli meidän elämässämme, vähintään yhtä suuri kuin heidän elämässään.

Tämän käynnin jälkeen alkoi mielestäni matkan ikävin osa. Nyt oltiin lähdössä kohti kotia, hitaasti mutta varmasti. Olimme siis Djougoussa, Beninin pohjoisosassa, ja jollain tavalla oli päästävä Togon kautta takaisin Ouagadougouhun, Burkinaan. Oppaamme yllättivät meidät jälleen kerran tar-joutumalla ajamaan meidät Karaan Togoon, jonne oli noin 70 kilometriä. Siellä he järjestäisivät meille kuljettajan, joka seuraavana päivänä kuljettaisi meidät Togon ja Burkinan rajalle (noin 200 km). Vielä enemmän yllätyimme, kun matkalla Karaan ajoimme taas erääseen keskukseen, jossa oppaat kertoivat keskuksen päällikölle, mihin olimme menossa. Tämä mies tunsi Karan hyvin. Hän hyppäsi mukaamme autoon auttaakseen löytämään meille hyvän kuljettajan. Hän tiesi, että kuluisi monta tuntia ennen kuin hän palaisi takaisin, mutta siitä huolimatta hän asettui heti käytettäväksi.

Asetuimme Karassa erääseen hotelliin, ja oppaamme ajoivat etsimään hyvää kuljettajaa. He tulivat pian takaisin mukanaan mies, joka lupasi tulla hotelliin varhain seuraavana aamuna. Oppaat olivat tutkineet tarkasti hänen taustansa, ja hän sai runsaasti ohjeita, miten hänen piti ajaa (ei liian lujaa!) jne. jne., sillä nyt hänellä olisi kullanarvoinen kuorma, kuten Ménard sanoi. Sitten oli vain aika kyynelsilmin kiittää ja sanoa näkemiin Ménardille ja naispuoliselle oppaalle. Mietin mielessäni, mahdammeko tavata koskaan enää.

Mies tuli seuraavana päivänä täsmällisesti lupaamanaan aikana, ja matka rajalle sujui hyvin. Siellä hän auttoi meitä löytämään minibussin, joka oli menossa Ouagadougouhun, sekä erään miehen, joka osasi englantia, joten saatoimme neuvotella hinnasta. Matka Ouagaan oli noin 300 kilometriä, ja 16 matkustajaa kuljettava minibussi oli kamalan huonossa kunnossa. Kuin ihmeen kaupalla pää-simme huonoista teistä huolimatta Ouagaan ennen pimeän tuloa. Siellä pyysimme, että meidät vie-dään samaan hotelliin, josta olimme lähteneet kaksi viikkoa sitten. Meidät otettiin tälläkin kertaa sydämellisesti vastaan. Nyt vain velttoilisimme uima-altaalla kaksi päivää ja lentäisimme kotiin. Käynti BARNfonde'in konttorissa oli vielä jäljellä, sillä olimme jättäneet sinne laukun, jossa olivat talvivaatteemme. Pian niitä taas tarvittaisiin - valitettavasti!

Nyt on kulunut muutama kuukausi kotiintulosta, ja meillä on ollut paljon sulateltavaa. Monia ajatuksia on pyörinyt päässäni, ja niin ne luultavasti tulevat tekemään pitkään. Sain nähdä aivan toisen maailman, jonka tiesin olevan olemassa, mutta joka tuli niin lähelle nyt, kun sain nähdä kaiken omin silmin. Kaikki lapset, jotka näin teiden varsilla kasvamassa pölyn ja pakokaasujen seassa…ja kuitenkin niin iloisina. Kaikki kaupustelijat autojen seassa, lapset ja nuoret vailla tulevaisuutta. Kaikki tyhjät, ojennetut kädet, joita en voinut täyttää. Pitääkö maailman näyttää tällaiselta?

Riitta Brunzell

Matka alkoi Burkina Fasosta jonne voit palata tästä ja jatkui Togoon jonne voit palata tästä

Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään.

 

Norjalainen insinööri Carl Becker on asunut yli 20 vuotta länsi Afrikassa sijaitsevassa Beninissä. Alunperin öljynporausalalla ja Maailman Pankin töissä työskennellyt Becker toimii tällä hetkellä yksityisenä rakennuttajana.

Parhaillaan on työn alla useita puhelinmastojen pystytyksiä eri puolilla maata. Työntekijät ovat melkoisia akrobaatteja kiipeillessään sandaaleissaan jopa 50 metrin korkeudessa mastoja pystyttämässä.

Suomalaisvalmisteiset mastonosat hilataan käsin korkeuksiin. Töissä on käytetty myös nostureita, mutta ne ovat olleet hitaampia kuin ihmistyövoima. Mastojen anturit valetaan betonista, joka myllytetään työmaalla. Työ on hyvin käsityövaltaista, ihmisiä on riittämiin ja koneita vähän. Pienemmillä työmailla betoni sekoitetaankin käsin, sillä myllyn vuokralla palkataan jo melkoinen määrä työntekijöitä. Joka jalustasta valetaan näytteet puristuslujuustestejä varten.

Sementtitehtaita on Beninissä kaksi; yksityinen ranskalainen ja saksalaisten omistama entinen Scancemin tehdas. Valkosementtiä käytetään hyvin vähän. Paikallinen kalkkikaivos ei toimi kunnolla, joten noin 95% raaka-aineesta tuodaan enimmäkseen Espanjasta.

Kulttuurikeskus Villa Karo sijaitsee paratiisinomaisella paikalla Atlantin rannalla. Päärakennus on hiljattain kunnostettu kulttuurikäytöön entisestä sairaalasta. Sivurakennusta varten valetaan rantahiekasta harkkoja

Kloridit ja mikrobikasvustot ongelmana

Betonissa käytetään usein runkoaineena merenpohjahiekkaa, josta kloridi yritetään poistaa pesemällä. Kloridikorroosio on mittava ongelma rannikkoalueella. Merisumun myötä kloridi kulkeutuu pitkiäkin matkoja. Pahimmillaan aamuisin joutuu autojen laseista rapsuttamaan suolaa kuin jäätä konsanaan.

Suojaetäisyydetkään eivät välttämättä auta ja joissain rakennuksissa raudat näyttävät lähes räjäyttävän betonin ympäriltään. Kosteissa oloissa myös homeet kasvavat hyvin ja monenlaiset homesairaudet ovat mittava kansanterveysongelma.

tiilenteko

Pertti Kukkonen kuvanveistäjä

Benin

Runsaan viiden miljoonan asukkaan Benin sijaitsee länsi-Afrikan sydämessä, Guineanlahden rannalla, englanninkielisen ja ranskankielisen alueen rajalla.

Animistisine heimokulttuureineen se edustaa aidointa Afrikkaa. Beniniä pidetään tänä päivänä yhtenä Afrikan demokraattisimmista ja vakaimmista maista.

Kirjoittaja vieraili Beninissä kirjailija Juha Vakkurin perustamassa suomalaisessa kulttuurikeskuksessa Villa Karossa toukokuussa 2001. Kirjailija Juha Vakkurin perustama Villa Karo on kunnostettu siirtomaa-ajoilta peräisin olevaan arvorakennukseen. Se sijaitsee Grand Popossa, huikaisevan kauniille hiekkarannalle rakennetussa pikkukaupungissa, jonka rakennukset muistuttavat Euroopan ja Afrikan pitkistä kulttuurisiteistä.

Paikka sijaitsee lähellä animistisen kulttuurin keskusta Quidahia ja on hyvien yhteyksien päässä Afrikan johtavista yliopistoista.
Sen työskentelytiloja käyttävät taiteilijat edustavat koko kulttuurin kirjoa. Opetusministeriön lisäksi hanketta ovat tukeneet useat säätiöt ja yksityiset rahoittajat.

Pertti Kukkonen kuvanveistäjä

 

tiilentekoa

Valokuvat © KekeTop

Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään.