Tulosta

Kun menin Ghanaan kesäkuussa 1997, piti kaiken olla valmiina. Suomalaisten rakentama klinikka olikin melkein valmis, mutta minun taloni ei ollut. Taloa oli rakennettu jo kauan, mutta ei vielä loppuun asti. Mentyäni Ghanaan asuin siis aluksi useissa paikoissa ja kävin usein katsomassa rakennuksen edistymistä.

Välillä muutin kaupunkiin ja jouduin sairaalaan ja olin vakavasti sairaana. Kun pääsin pois sairaalasta, kävin rakennuksella ja lupasin järjestää tupaantuliaiset rakennusmiehille heti, kun talo valmistuisi. Ajattelin sen saavan heihin vähän vauhtia. Noin kahden kuukauden odottelun jälkeen talo olikin valmis ja järjestin juhlat miehille. Siellä tarjottiin ruokaa, juomia ja tanssittiin ja kaikilla oli hauskaa.

mali_mertanen

Tapaaminen kyläpäällikön kanssa

Ihmiset tykkäsivät juhlista, vaikka eivät niitä itse järjestäneetkään. Aina he mielellään tulivat, jos kutsuttiin tai ei kutsuttu. Syntymäpäivät sattuivat myös siellä oloajalle ja silloin kutsuin ystäviäni. He kaikki asuivat kuitenkin kaupungissa noin 20 km:n päässä ja kyyti oli aina ongelma. Autoja oli vain harvalla eikä yleisiä kulkuneuvoja enää myöhään illalla. Siksi kaikilla oli kiire lähteä aikaisin pois ja jäin ikävissäni yksin.

Olin tottunut Suomessa, että juhlat alkavat vasta illalla myöhään, mutta täällä ne loppuivatkin heti alkuunsa. Maassa on tapana, että kun ruoka on syöty, niin sitten voidaankin lähteä pois. Tietenkin, jos juomia riittää voi viipyä pidempään, mutta se ei auta kaupunkiin pääsemisessä.

Kolmannet suuret juhlat oli klinikan avajaisissa lokakuussa. 4 kk:n työssäolon jälkeen oli viralliset klinikan avajaiset. Siellä oli puheita, tanssia, lauluja, tv ja radio ja pienelle kylälle suuri juhla. Sen jälkeen oli ruoka- ja juomatarjoilu ja jatkot vielä kotonani. Yleensä paikalle saapui aina myöskin kutsumattomia vieraita, joita en ollenkaan tuntenut. Pääasia oli, että ruoka ja juoma riitti ja kaikilla oli hauskaa. Järjestin vielä läksiäisenikin sekä kylässä että kaupungissa.

Lähtötunnelmat eivät vain olleet enää niin "hauskat". En saanut työlleni jatkajaa enkä myöskään onnistunut adoptoimaan kasvattamaani poikaa. Oli melko masentunut lähtiessäni. Loppuaikana myöskin sairastelin aika paljon ja podin rahapulaa. Huomasin, että ihmiset kävivät luonani vain silloin, kun minulla oli rahaa ja pystyin tarjoamaan heille jotain. Kun itse tarvitsin apua, ei ihmisiä näkynyt missään. Elin pari kuukautta ilman työtä ja palkkaa, koska odotin lapsen papereita valmiiksi, mutta turhaan.

mali_mertanen

Ensimmäiset asiakkaat ja Ritva vauva

Muutenkin ihmisistä huomasin, että he mielellään puhuivat toisista "pahaa". Oli hyvin vaikeaa luottaa kehenkään. He kertoilivat toisilleen kaikkea ja valehtelivat myöskin. Hyvin mielellään lähetettiin tietoja myös Suomeen projektin "johtajille" enkä koskaan tiennyt, mikä oli totta ja mikä valhetta. Mielellään liioiteltiin asioita ja ihmiset olivat kateellisia toisilleen. Näennäisesti he olivat hyvin ystävällisiä ja auttavaisia ja varmasti osa olikin aivan aidosti sitä. Melkein tiesi kuitenkin, kun joku tuli käymään, niin hän halusi jotakin, yleensä rahaa.

Saatoin olla sairaana aivan yksin eikä kukaan käynyt katsomassa, kuinka selviän. Ehkä se johtui myös suorapuheisuudestani, sillä sanoin myös heille sen mitä ajattelin. Yleensä kulttuuriin ei kuulu sanoa suoraan, mitä ajattelee. Kyllä näin siellä joskus ihmisten riitelevänkin ja sanailevan. Sattui jopa tappelu pihallani, kun oli kaksi politiikassa kilpailevaa miestä ja erimielisyys tietystä asiasta. Välillä tunsin, että minua ei otettu tosissaan kaikissa asioissa.

Minulla oli apuna pari veljestä, jotka tekivät töitä talossa. En kuitenkaan ollut tottunut, että jokaista askeltani seurattiin enkä missään nimessä halunnut heitä asumaan kanssani. Minulla oli vain kaksi huonetta, josta toista käytin myös työasioissa neuvotellessa jne. Siksi pyysin heitä käymään vain aamuisin ja iltaisin. Toinen kävi vielä koulua eikä voinutkaan olla koko päivää talossa. He kantoivat veden, siivosivat, tiskasivat ja tekivät joitakin muita töitä esim. käynnistivät generaattorin niin kauan kuin se oli kunnossa ( 2 kk ), koska kylässä ei ollut sähköjä.

Vesi piti tuoda traktorilla isoon vesitankkiin, josta se tuli taloon: keittiöön ja suihkuun. Se piti tehdä noin kerran viikossa. Oli sovittu, että annan heille ruokaa, mitä minulta jää yli. Heille ei kuitenkaan kelvannut se ruoka, jota minä tein. Oli niin erilaista, mihin he olivat tottuneet. Sokeria paikalliset käyttivät paljon ja minä en taas ollenkaan. Vieraita varten piti olla aina sokeria saatavilla ja esim. leipäkin oli makeaa. Eniten kaipasin ruisleipää ja perunoitakin oli vaikea saada. Maksoin pojille pientä taskurahaa heidän avustaan.

Lapset tulivat mielellään katsomaan "valkoista ihmettä". Joskus heitä kerääntyi pihalleni vain katselemaan ja nauramaan. Lapset ovat kuitenkin aina aitoja. Minulla oli joskus ystäväni 7-vuotias poika luonani yötä. Hän oli aika "omapäinen", ruoka ei maistunut ja hän saattoi lähteä omin päin kaupunkiin isänsä luokse. Apupoikani kävivät hakemassa hänet takaisin. Viimeiset kuukaudet hoidin siis hylättyä noin puolivuotiasta poikaa, muuten olisin ollut todella yksinäinen.

Paikka oli pieni kylä, jossa asuin yksin syrjäisessä paikassa. Pimeän tultua aikaisin klo 18 ei enää viitsinyt lähteä mihinkään. Loppuaikana myöskin auto meni rikki ja oli hankala liikkua. Kävin sitten lapsen Rikun kanssa kaupungissa yleisellä pikkubussilla, "trotrolla". Kaupungissa minulla oli enemmän ystäviä. Joskus lähdin myöskin viikonlopuiksi kaupunkiin, koska muuten en olisi saanut vapaata ollenkaan.

Asuin klinikan vieressä ja ihmiset tulivat mihin aikaan sattuivat hakemaan apua, herättämään yöllä jne. Tein töitä lauantait , mutta sunnuntait yritin pitää vapaata. Silloin yleensä menin kirkkoon, jossa tapasin aina tuttuja. Papit olivat ystävällisiä, vaikka olinkin eri uskontoa. He kutsuivat usein minut kylään ja se oli aina mieluista.

mali_mertanen

Ystäviä

Ihmiset eivät pitäneet lupauksiaan ja tietenkin ajan taju on aivan erilaista kuin meillä. Siihen oli vaikeaa tottua, kun sovittiin kokouksista , niin sain odottaa yksin 3-4 tuntia. Se ei ollut yhtään mukavaa. Muutenkin kokouskäytännöt ja päätöksen teot olivat tietenkin erilaisia kuin olin tottunut.

Se oli ensimmäinen kerta, kun olin töissä Afrikassa, joten minulla oli paljon opittavaa. Pois lähtiessäni olin niin kurkkua myöten täynnä kaikkia, että olinkin sanonut, etten koskaan tule takaisin. Olin unohtanut sen, kun menin takaisin kesällä 2001 ja minua muistutettiin siitä. Oli joka tapauksessa mukava käydä uudestaan ja nähdä ystäviä ja entisiä paikkoja. Ainoa, mikä teki minut edelleenkin surulliseksi, oli se että klinikka ei ollut toiminnassa edelleenkään eikä talossa asunut ketään. Arvotavarat oli viety pois, mutta jätetty esim. käyttämättä lääkkeet, jotka olivat vanhentuneet klinikalla, jonne ne jätin lähtiessäni.

Mielestäni ihmiset eivät ole rehellisiä, he mielellään ottavat toisten tavaroita itselleen. He kai ajattelevat , että rikkaammalta voi ottaa ja valkoisethan ovat heidän mielestään rikkaita. Lopultakin jää mieleen vain hyvät muistot, onneksi. Olin siellä asuessani yksinäinen ja tunsin, että minua "käytettiin hyväksi" taloudellisesti.

Ritva Mertanen

Copyright © KekeTop Afrikka projekti ja Afrikan taiteilijoita. Kaikki oikeudet pidätetään

Osumia: 3958